Mitäs. Viikko sitten ABC loppui 48 tuntia kestäneeseen ahmimis-oksentamisputkeen, kävin moikkaamassa henkistä pohjaa ja palailin pikkuhiljaa elävien kirjoihin tämän viikon vanhetessa. Eilen painoin karmaisevat 100g enemmän kuin ennen ABC:n kosahtamista, tänään enemmän, koska tein eilen jotain käsittämätöntä: söin illalla ranch-dippiä, porkkanoita, suklaalevyn ja 180g karkkia (kahdessa erässä) - enkä oksentanut! Toisaalta hyvä minä, toisaalta apua apua läski.
Ahmin ja oksensin myös koko torstai-illan. Sen jälkeen pohdiskelin näin siniseen päiväkirjaan:
"En oikeasti käsitä tätä. Minulla oli ihan hyvä olla. Hymyjä, ihmisiä, tanssia, tunteita ja eilen puhuin äidin kanssa aivan uskomattoman maratonpuhelun, jonka aikana käsiteltiin sellaisia aiheita, joista en olisi koskaan uskonut voivani puhua äidin kanssa. Kerroin rehellisesti mitä kuuluu. Mitä terapiassa on puhuttu.
Äiti kysyy miten ihmeessä minulle on voinut syntyä tiettyjä käsityksiä,
mitä he ovat tehneet väärin. Ja minä sanon, ettei se ole niin yksinkertaista.
Minä vain olen tällainen, helposti vaikuttuva ja minuun on osunut niin monen
tekijän summa, että minulla ei koskaan tainnut olla mitään mahdollisuuksia.
Minä vain tunsin painetta, imin sen itseeni ja hajosin. Hajoan edelleen. Vaikka
tiedostan miksi, se ei tunnu juurikaan auttavan. Tänään olen oksentanut jo
kaksi kertaa. En jaksa. En ymmärrä. En.
Kaikista älyttömintä tässä on, että minä aivan oikeasti kerroin äidille
miltä minusta tuntuu seurata sivusta isän ja äidin välisiä konflikteja. Kuinka
ahdistun. En pysty ajattelemaan mitään muuta. Tunnen molempian vihan,
ärsyyntymisen ja ahdingon. Minusta tuntuu niin pahalta. Varsinkin, kun en osaa
tehdä asialle mitään. Ja koen, että minun pitäisi tehdä jotain. Vaikka
järjelläni ymmärrän, että minä en liity heidän riitoihinsa (nykyään) mitenkään,
eikä minun tarvitse tehdä mitään. Heillä on oikeus tunteisiinsa. Siitä
huolimatta minuun sattuu.
Äiti kuulosti niin avuttomalta. "Kun ei yhtään tiedä miten pitäisi
käyttäytyä." Sekin vielä. Vertaan nykyistä äitiä kaikkiin niihin äiteihin,
jotka muistan. Minusta tuntuu, että äiti on muuttunut niin paljon. Kasvanut
niin paljon. En usko,että äiti on koskaan tarkoittanut minulle pahaa. Asettaa
sairaita paineita. Sairaisiin mittasuhteisiin ne ovat paisuneet vasta minussa.
Sisälläni velloo konfliktien meri ja rannaton ristiriita. Tyynet päivät
herättävät toivoa, myrskytessä tekisi mieli luovuttaa. Olisi niin paljon
helpompaa, jos ongelma olisi ihmiset ympärilläni, kulutuskulttuuri jossa
elämme, tai jokin välittäjäaine, joka aiheuttaa tämän kaiken. Mutta kun se ei
enää mene niin. Ympäristöä, jossa sairastuin ei enää ole. Ihmissuhteet ovat
muuttuneet, sairastan kaikuja. Eikä niitä mykistetä pelkällä seronililla.
Tiedostan, että en koskaan tule olemaan superäiti tv-mainoksista. En
tule pukeutumaan jakkuhaarniskaan ja keskustelemaan talouspolitiikasta. Haluan
tutkimusmatkailla elämässä, tatuoida elämän epätarkoituksen olkapäähän, riisua
turkoosit converseni tai korkokenkäni jonkun toisen kenkäparin viereen ja olla
onnellinen ilman, että pelkään. Pelkään, että se kaikki viedään pois, koska en
ansaitse sitä.
Kaikki voisi olla niin hyvin. Jos tällä hetkellä todennäköisin tuleva
kuolinsyyni ei olisi sydänpysähdys ja vaipuminen omaan oksennukseeni. Mikä saa
minut luulemaan, että kaikki muuttuu jotenkin paremmaksi jos digitaalinäytöllä
vilkkuu 50,3 pikkunorsun sijasta 4x norsua?
Minä en vain tajua."
Pitäisi varmaan lopettaa joko tämä blogi tai sininen päiväkirja. Hankalaa kun ajatuksia velloo monessa paikassa. Toisaalta bloggaaminen tuntuu tutummalta ja helpommalta, toisaalta päiväkirjaan on turvallisempi kirjoittaa.
Katselen Nellyltä halpoja juhlamekkoja ja leikin ajatuksella, että tilaisin jonkin tosi pienen. Motivaatiomekoksi.
Ärsytän itseäni.
